Kansantanssin Riemuvuosi 2016

Tänä vuonna on kulunut 150 vuotta siitä, kun ensimmäinen julkinen kansantanssiesitys järjestettiin Suomessa. Kansantanssijärjestöt juhlivat tätä Kansantanssin Riemuvuotta 2016 monella erillisellä tapahtumalla ympäri maan.

Ensimmäinen tanssiesitys järjestettiin 5. helmikuuta 1866 Kaivohuoneen salongissa Helsingissä. Järjestäjänä toimi Suomen Taiteilijaseura (Konstnärsgillet i Finland), joka oli perustettu vuonna 1864 päämääränään edistää taidetta ja kirjallisuutta. Seuran perustajien ajatuksena oli koota yhteen taiteesta ja kirjallisuudesta kiinnostuneita henkilöitä ja saada tätä kautta aikaan kansallinen taide-elämä. Seuran perustamiskokouksessa päätettiin kunnioittaa kirjailija Johan Ludvig Runebergia järjestämällä vuosijuhla hänen syntymäpäivänään 5. helmikuuta.

topelius-sakylan-kansantanssiryhma
Kuva on Suomen Taiteilijaseuran vuosijuhlasta. Kuvassa Säkylän kansantanssiryhmä. Kuva Museovirasto / C. A. Hård 1866  

Taiteilijaseuran perustajajäseninä toimivat ”ruotsinkielisen sivistyneistön edustajat” mm. kirjailija, professori Zacharias Topelius, lääketieteen ja kirurgian tohtori, professori Jakob August Estlander sekä kirjastonhoitaja, säveltäjä, tohtori Karl Collan. Seuran ensimmäinen naispuolinen jäsen oli naisasianainen Adelaïde Ehrnrooth, joka vaikutti vahvasti siihen, että tansseja esitettiin.

Idea tuli Sveitsistä lehdistön kautta. Sveitsissä oli järjestetty vuonna 1865 kansanjuhla, jossa maan kansallista tietoisuutta vahvistettiin mm. tanssien avulla. T. Gerber-niminen tanssimestari oli kevään ajaksi palkattu suunnittelemaan ja opettamaan ohjelmaa, johon sisältyi kuvaelmia, kuorolauluja sekä tansseja. Osa ohjelmasta esitti hääkulkuetta, jossa tanssittiin menuettia.

Adelaïde Ehrnrooth vietti silloin aikaansa Sveitsissä ja hän oli yksi niistä, jotka lehdistön kautta raportoivat kansallishengen vahvistamisesta tämän kansanjuhlan avulla. Kun lehdistössä ehdotettiin, että jotain vastaavaa voitaisiin järjestää Suomessa, Taiteilijaseura päätti järjestää mm. tansseja sisältävän kansanjuhlan suomalaisen kansallisen tietoisuuden vahvistamiseksi. Tällaiset ajatukset olivat siihen aikaan muutoin vielä lapsen kengissä.

Adelaïde Ehrnrooth oli yhteydessä tanssimestari Gerberiin, joka kutsuttiin Suomeen suunnittelemaan ohjelmaa ja opettamaan tanssit. Gerber alkoikin järjestää tanssikursseja Helsingin yläluokan nuorisolle ajatuksenaan esittää Sveitsissä ohjelmassa olleita tansseja. Yksi Taiteilijaseuran kantavista voimista, Jakob August Estlander ja hänen kolme sisartaan, alkoivat kuitenkin puhua kotimaisten tanssien esiintuomisesta, ja Taiteilijaseura päätti luopua ajatuksesta esittää Gerberin sveitsiläisiä tansseja suomalaisessa kansanjuhlassa.

Päätös esittää suomalaisia tansseja aiheutti kuitenkin suuria vaikeuksia. Mistä löytää kotimaisia tansseja? Miten ”Helsingin sivistyneet” yhtäkkiä löytäisivät tansseja kansanomaisesta ympäristöstä kauan ennen kuin oivallus tanssien muistiin merkitsemisestä oli muodostunut? ”Tanssien löytäminen” ei oikeastaan ollut oikea ilmaisu. Taiteilijaseuran piti löytää sellaisia perinteenosaajia, jotka tuntisivat suomalaisia kansantansseja ja osaisivat vieläpä näyttää niitä. Lisäksi tarvittaisiin tanssiin sopivaa musiikkia.

Lapväärtistä kotoisin oleva Estlanderin perhe tunsi kotiseudultaan perinteenosaajia, jotka työskentelivät pääkaupungissa. He osasivat kotiseutunsa tanssit, menuetin, valssin ja polskan. Pelimanniksi kutsuttiin varta vasten Jonas Spolander, lukkari Lapväärtistä. Lisäksi selvisi, että helsinkiläinen pappismies Henrik August Reinholm oli tehnyt keräystyötä ja merkinnyt muistiin joitakin kansan harjoittamia tansseja. Häneltä saatiin Ylänepolska, Tanttuli sekä Heinolapolska, jotka hän osasi myös näyttää. Tanssiesityksiin saatiin musiikkia, sillä selvisi, että Reinholm oli tallentanut myös tanssien sävelmiä. Yhtä haasteellista oli löytää vaatetus, joka kuvastaisi kansallispukuja sen ajan käsityksen mukaan. Siinä kuitenkin onnistuttiin.

Tanssit, jotka esitettiin

Ohjelma Kaivohuoneen salongissa: Kansalliset piirteet tuotiin esiin kuvaelmissa, jotka esittivät J.L. Runebergin runoteosta ”Vänrikki Stoolin tarinat”, ja sen lisäksi tietyissä musiikkiesityksissä ja lavasteissa. Tanssijat olivat pukeutuneet vaatetukseen, joka esitti kansallispukuja. Tällä haluttiin korostaa paikallisuutta. Ohjelmaan sisältyi myös muutama yleisluontoinen esitys. Ohjelma oli jaettu kolmeen osioon.

Ensimmäinen osio aloitettiin Mendelsohnin Kesäyön unelman marssilla, jonka tahdissa kansallispukuihin pukeutuneet henkilöt marssivat sisään:

Juhlallinen sisäänmarssi kansallispuvuissa: Länsisuomalaiset tulivat sisään Säkylän pitäjän puvussa merimiesten saattelemina. Seuraavaksi saapuivat itäsuomalaiset ja karjalaiset sonnustautuneina Viipurin, Kaukolan, Koiviston, Muolaan ja Kurkijoen pukuihin. Pohjoissuomalaiset eli pohjalaiset olivat pukeutuneet Lapväärtin, Närpiön, Lapuan ja Munsalaan kuuluvan Pensalan kylän pukuihin. Jokaista ryhmää johti oma pelimanniryhmänsä.
Glück’in Alcesten alkusoitto.
Muistosanat kuluneen vuoden aikana jäsenistöstä poistuneiden kunniaksi.
Turunmaalaisten marssi.
Muistosanat Filip von Schanz’in kunniaksi.
Orkesterin säestämä kalastajakuoro, F.v. Schanz’in säveltämä Ainamo-satunäytelmä.
Muistosanat Fredrika Bremerin kunniaksi.

Avausnumero, sisäänmarssi, oli huomiota herättävä. Kansallispukuihin pukeutuneet henkilöt eivät tässä vaiheessa esittäneet tanssia, vaan tulivat kulkueessa saliin ja ”sekoittuivat yleisön joukkoon” – he siis ainoastaan näyttäytyivät. Tämä oli Helsingin ”kermalle” ennennäkemätöntä.

Toiseen osioon kuului Runebergia kunnioittavia kuvaelmia ja musiikkia:

Dante ja Beatrice, kuvaelma Ary Schefferin mukaan.
Laulu: ”Drei Volkslieder” sanoittanut Heine ja säveltänyt Mendelsohn. Bellmanin idylli.
Kuvaelmia Vänrikki Stoolin tarinoista: 1) Hurtti-Ukko nuotiolla, musiikkina K. Collanin samanniminen teos, 2) Kuoleva sotamies ja 3) Kaksi kuvaelmaa Lotta Svärdistä: a) rakuuna ja b) verenhukkaan menehtynyt nuorukainen, musiikkina Runebergin ja Paciuksen ”Sotilaspoika”.
Runebergin syntymäpäivää juhlistavia ryhmiä.
Porilaisten marssi.
Maamme laulu.

Kuvaelmat oli sovittanut kuvanveistäjä Carl Eneas Sjöstrand. Kuvaelmien jälkeen osoitettiin kunniaa Runebergille, joka tosin ei ollut läsnä. Esirippu nostettiin ja lavan keskellä nähtiin Runebergin laakeriseppelein koristeltu rintakuva. Rintakuvaa ympäröi vuoden 1808–1809 sodan uniformuihin pukeutuneita ”sotilaita”. Porilaisten marssin soidessa eri kansallispukuihin sonnustautuneet tytöt ja pojat kumartuivat pareittain ja laskivat kunnioittavasti seppeleensä rintakuvan jalustalle. Onnentoivotusten jälkeen seurasi ”Maamme laulu”.

Kolmannen osion tavoitteena oli ”kuvata kansaa niin hyvin kuin kyettäisiin”. Se koostui tanssiesityksistä, joissa oli yhteensä kolmekymmentä tanssiparia. Tanssiparit oli jaettu kolmeen eri ryhmään, ”länsisuomalaiset”, ”karjalaiset” ja ”pohjalaiset”. He pukeutuivat Karjalan, Länsi-Suomen ja Pohjanmaan kansallispukuja muistuttaviin asuihin. Puvut oli saatu lainattua eri tahoilta. Ainoastaan ”länsisuomalaisten” puvut olivat kansanomaiseen tyyliin varta vasten ommeltuja pukuja. Tanssiohjelma oli seuraava:

Länsisuomalaiset pelimanneineen esiintyvät hääkulkueena ja esittävät:
a) Ylänepolskan laulun säestämänä, J. Krohnin sanoin;
b) Tanttulin, jota tanssitaan suurimmassa osassa Länsi-Suomea ja Ahvenanmaata.

Karjalaiset kaksine pelimanneineen esittävät:
a) Koiviston polskan Viipurin alueelta, sekä
b) Heinolapolskan.

Pohjalaiset kaksine pelimanneineen esiintyvät hääkulkueena esittäen morsiusneitojen ja sulhaspoikien tanssin kolmena osiona:
a) menuetti;
b) valssi;
c) polska.

Ryhmät olivat kukin opetelleet kaksi tanssia, paitsi ”pohjalaiset”, jotka olivat opetelleet kolme. Ohjelmassa kerrotan, että ”länsisuomalaiset” ja ”pohjalaiset” esiintyvät hääkulkueena. Z. Topeliuksen tytär Aina Topelius selventää kirjeessään, mitä tämä tarkoittaa: Häämarssi soi ryhmien saapuessa estradille ”käsi kädessä talonpoikain tapaan”. Kulkueen ohittaessa estradin edessä seisovan Ainan kulkueessa marssivat niiasivat ja kumarsivat hänelle. Ainan vuorostaan kuului katsoa kulkueessa marssivia ”armeliaasti”. Ainan tehtävänä oli näytellä emäntää ja esittää ”hienoa naista”, hän kirjoittaa kirjeessään. Esityksessä Aina oli pukeutunut valkoiseen ”sileään pukuun, siniseen vyöhön ja olkapäällä pidettävään siniseen nauharuusukkeeseen”. Hääkulkueessa toteutui näin vanha perinne, jossa kumarretaan korkea-arvoisemmalle. Häissä näitä ovat morsian, pappi ja pelimanni.

”Länsisuomalaisia” edusti kaksitoista paria. He esittivät Julius Krohnin säveltämän ja sanoittaman Ylänepolskan sekä Tanttulin, jota myös Kaakkuriksi kutsutaan. Ylänepolska muistuttaa hieman Nyrkkipolkka-nimistä tanssia, mutta myös Ahvenanmaalla muistiin merkittyä ”Knytnävspolska”-tanssia. Monet ”länsisuomalaisista” tanssijoista olivat kuorolaulajia ja tästä syystä ensin mainittu tanssi esitettiin moniäänisen kuorolaulun tahtiin.

Myös ”karjalaisia” edusti kaksitoista paria. He esittivät Heinolapolskan sekä Koiviston polskan (Björköpolskan). Heinolapolskalla on piirteitä Nuuskapolkasta. ”Björköpolska från Nejden av Wiborg” sai suomenkielisen nimen Koiviston polska. Tanssi oli tanssimestari Gerberin koreografia säveleen, joka oli muistiin merkitty Koivistolla. Gerberiltä pyydettiin tanssin koreografia, sillä Karjalasta ei löytynyt tanssia, mutta sävelmä oli olemassa.

”Pohjalaisten” ryhmä koostui kuudesta parista ja he tanssivat morsiusneitojen ja sulhaspoikien tanssin ”kolmessa osiossa”. Osiot koostuivat menuetista, valssista ja polskasta. Kolme osiota tarkoitti, että tanssien välissä pidettiin tauko. Polskaa ei tanssittu menuetin jälkeen. Polska tanssittiin todennäköisesti suurissa piireissä, kuten häitten lopussa oli tuohon aikaan tapana. Sen aikana hääpari jätti naimattomien säädyn ja liittyi naitujen säätyyn. Voikin sanoa, että ”pohjalaisten” tanssit kuvastivat häiden erilaisia tansseja: menuetti oli seremoniatanssi eli häitten ensimmäinen tanssi, valssi edusti yleistä tanssimista häissä ja lopussa tanssittiin polskapiireissä. Todennäköisesti valssi oli ”sileävalssi”.

Tanssiesitysten jälkeen ilta jatkui yleisen tanssin merkeissä. Taiteilijaseura oli lehdistön kautta esittänyt toivomuksen siitä, että yleisö pukeutuisi kansanpukuun, mutta todennäköisesti vain harva oli onnistunut hankkimaan vaatteen, joka muistutti sellaista. Yleisöä oli paikalla 350 henkilöä ja he ”sekoittuivat nyt valsseihin, katrilleihin ja polkkiin kirjavissa kansallispuvuissa ja vuoden 1808 sotilaspuvuissa sekä ihmiskunnan kulttuurin huipentumaa edustavissa frakeissa ja laahusleningeissä”.

Ryhmät valokuvattiin

Suuren merkityksen sai se tosiasia, että vuosijuhlaa vietettiin Runebergin syntymäpäivänä. Runeberg toimi Porvoon lukion lehtorina, mutta ei kyennyt Helsingissä olemaan läsnä kärsittyään kaksi vuotta aiemmin aivohalvauksen ja ollessaan siksi vuoteenomana. Juhlistaakseen syntymäpäivää esiintyvät ryhmät, sekä tanssijat että historiallisiin kuvaelmiin osallistujat, valokuvattiin. Valokuvat väritettiin käsin ja liimattiin paperiarkeille, jotka lähetettiin muistoksi Runebergille Porvooseen.

Kuvien alle Topelius oli kirjoittanut esiintyjien nimet. Nimien ansiosta tiedetään, keitä yläluokan henkilöt olivat. He kuuluivat lähinnä Estlanderin, Topeliuksen ja Collanin muodostamaan verkostoon. Estlander sai mukaansa henkilöitä lääketieteen alalta yliopistosta sekä perhepiirin jäseniä. Topelius, hänen tyttärensä Aina sekä Collan saivat mukaansa perhe- ja ystäväpiiriin kuuluvia nuoria. Kaikkien yhteinen nimittäjä oli laulu ja musiikki. Ystäväpiirissä oli myös oikeustieteiden kandidaatti, muusikko Henrik Borenius, joka kuului tanssijoita säestäneeseen ryhmään. Hän sai mukaansa monia herroja yliopiston oikeustieteellisistä opinnoista.

Tanssiesityksen merkitys

Taiteilijaseuran vuosijuhlalla vuonna 1866 oli suuri merkitys sille, että kansanomaiset tanssit ja puvut esiteltiin ikään kuin näytelmänä. Oli herännyt ajatus siitä, että kansantanssit esitettäisiin kansallispukuihin pukeutuneina. Myös lehdistöllä oli merkittävä rooli ajatuksen eteenpäin viemisessä. Tanssiesitykset olivat osoittautuneet myös hyväksi viihteeksi. Vuoden 1866 vuosijuhla antoi ideoita ja impulsseja kansanperinteen soveltuvuudesta näyttämöllä esitettäväksi ”ikuisiksi ajoiksi”.

Kansallispuvuilla oli huomattavasti suurempi merkitys kuin tansseilla. Tansseja tarvittiin antamaan puvuille oma roolinsa. Kansa sai konkreettista näkyvyyttä kansallispukujen ansiosta. Tanssien sävelet merkittiin muistiin ja julkaistiin, ja ne saivat täten konkreettisen merkityksen myös tulevaisuudessa. Itse tansseille ei ollut kuvaavia sanoja.

Taiteilijapiirit olivat haltioituneita vuosijuhlasta. Puhuttiin etenkin Lapväärtin punaisesta puvusta. Muutama vuosi myöhemmin taiteilijat Adolf von Becker ja Arvid Liljelund matkustivat Etelä-Pohjanmaalle tarkoituksenaan tallentaa kansan elämää maalauksiin. Heistä tulikin uranuurtajia tällä alueella. Kansallisromanttisessa hengessä puvut nostettiin ”taiteen” asemaan, pyrkimyksenä luoda kansallista taidetta ja tukea sitä.

Tästä ensimmäisestä kansantanssiesityksestä ja muista esityksistä aina vuoteen 1906, kerrotaan seikkaperäisesti väitöskirjassa:

Biskop, Gunnel (2012): Dansen för åskådare. Intresset för folkdansen som estradprodukt och insamlingsobjekt hos den svenskspråkiga befolkningen i Finland under senare delen av 1800-talet.

Åbo Akademis förlag. http://www.doria.fi/handle/10024/76834
                                                                                                                                                                             Gunnel Biskop                                                                                                                                                                         Suomennos Thomas Ranninen

Share on FacebookTweet about this on TwitterPin on PinterestPrint this page